Antti Tuomainen

6/2017 – Rikoskirjailija Antti Tuomainen on menestynyt sekä Suomessa että maailmalla. Hänen kirjojaan on käännetty useille kielille ja Suomessa niistä on tekeillä kaksi elokuvaa. Viimeisimmässä romaanissaan Mies, joka kuoli Tuomainen kertoo sieniyrittäjästä, joka saa tietää tulleensa tappavasti myrkytetyksi.

Antti Tuomainen
Kuva: Ville Juurikkala

Tekijanoikeus.fi: Miten sinusta tuli kirjailija?

Antti Tuomainen: Olin 18 tai 19, kun jollain tasolla tiesin ja ehkä päätin, että minusta tulee kirjailija. Mutta ei mulla ollut hajua, miten se tapahtuu. Ymmärsin, että lukeminen on välttämätöntä, ja että kirja kirjoitetaan kirjoittamalla.

Kun aloin ymmärtää jotain kirjailijantyöstä, selvisi, että mahdollisuus olla päätoiminen kirjailija niin, että kirjat myyvät tarpeeksi jotta sillä elää, on ohuen ohut. Se on nanosäikeen levyinen.

Mutta kirjoittaminen on ainoa asia, jota sydämestäni haluan sataprosenttisesti tehdä. Sen olen oppinut, ettei ole itsestäänselvyys saada tehdä juttuja, joita haluaa tehdä, ja että saa tehdä niitä ensi vuonnakin.

Kun rehellisesti asiaa tarkastelen, minulla on yhä tietty pelko ja huoli siitä, saanko jatkaa. Olen oppinut, että mikään ei ole varmaa. Mutta kirjoittaminen on se, jota minun pitää tehdä tunteakseni, että teen sitä, mitä minun kuuluukin.

Tekijanoikeus.fi: Julkaisit ensimmäisen kirjasi Tappaja, toivoakseni vuonna 2006. Urasi kirjailijana näyttää tasaiselta. Olet viime vuosina julkaissut kirjan per vuosi. Onko tie tosiaan ollut määrätietoinen ja tasainen?

Antti Tuomainen: Se ehkä näyttää tasaiselta ja ulkopuolelta loogiselta, mutta ei se siltä tunnu. Ensimmäiset kaksi kirjaa ilmestyivät pieneltä kustantamolta nimeltä Myllylahti. Olin tuolloin palkkatyössä copywriterinä Bob Helsinki -mainostoimistossa. Ensimmäisten kirjojen aikaan tiesin vain, että olen aloittanut, enkä aio lopettaa. Niissä olin käytännössä itse myös kustannustoimittaja.

Jälkimmäinen niistä, vuonna 2008 ilmestynyt Veljeni vartija sai jo paljon positiivisia arvosteluja. Ihmiset alan sisällä alkoivat kiinnittää huomiota. Minulla ei enää ollut B-suunnitelmaa. Taloudellisessa mielessä kirjailijanurassani ei silti ollut vielä mitään järkeä.

Vuonna 2010 ilmestynyt Parantaja on kirja, jonka osalta alkoi sitten tapahtua. Sen kustansi Helsinki-kirjat. Sain Vuoden johtolanka-palkinnon, jonka seurauksena ruotsalainen kirjallisuusagentuuri Salomonsson Agency kiinnostui minusta. He edustavat minua Suomen ulkopuolella.

Parantajaan asti tuntui, että tyylini saattaa olla liian erilaista Suomessa.

Tekijanoikeus.fi: Miksi?

Antti Tuomainen: Tapani tehdä rikoskirjallisuutta oli Suomessa selvästi poikkeava. Esikuvani olivat pohjoisamerikkalaisia, sellaisia kuin George Pellecanos, Elmore Leonard, James Lee Burke ja jossain määrin Dennis Lehane sekä James Sallis.

Esimerkiksi Pellecanos kirjoittaa rikosromaaneja, jotka ovat myös romaaneja. Koin, että jos tällainen on uutta Amerikassa, on se varmaan aika uutta myös täällä.

Luin joskus Elmore Leonardin haastattelun, jossa summasi hyvin, että ihmisille pitää antaa aikaa tottua uuteen. Hän viittasi siihen, että oli kirjoittanut omalla tyylillään jo vuosikymmeniä, ennen kuin teki todellisen läpimurtonsa kuusissakymmenissä. Ymmärsin Leonardin vitsin.

Leonard on minulle tärkeä kirjailija. Hänkin on yhdistänyt kaunokirjallisuutta ja rikoskirjallisuutta ja luonut oman maailmansa. Jokainen Leonardin kirja on vähän erilainen. Hänen dialoginsa on poikkeuksellisen hienoa ja hän pitää tarinaan upealla tavalla liikkeessä. Leonardkin kertoo aika uskomattomista tapahtumista, mutta siitä huolimatta tarinan sisällä kaikki on uskottavaa.

Se on tärkeintä.

Tekijanoikeus.fi: Mitä opit mainosalalta?

Antti Tuomainen: Kaikkiaan 12 vuotta olin päätyöltäni copywriter. Sain potkut Bob Helsingistä keväällä 2009.

Joskus kysytään, tuliko ytimekäs lauseeni ja tapani tehdä tekstiä copyn työstä. Ei tietenkään. Kirjoittavalla ihmisellä on oma tyylinsä, niin minullakin. Enemmän se on niin päin, että osasin soveltaa omaa tapaani kirjoittaa mainostyöhön.

Mainostyö antoi sen, mitä kutsun deadlinen lahjaksi. Jos tiedät, että joku presentaatio pitää olla mainostoimiston asiakkaalle valmiina torstaina kello 14, eikä sinulla ole maanantaiaamuna mitään tietoa sen sisällöstä tai ideaa, luotat silti, että asia järjestyy. Tiedät, että sinulla on rutiini, jolla asia hoidetaan. Tästä on ollut hyötyä. Mitoitan työn, kun sen saan tai asetan itse deadlinen.

Aloittamisen vaikeuskin katoaa. Opit, että ainoa ratkaisu aloittamisen vaikeuteen on aloittaminen. Sitä paitsi kirjan aloittaminen on sillä tapaa siunauksellista, että voit aloittaa vaikka juuri nyt. Minä tiedän, että kirjoitan alun joka tapauksessa vielä uusiksi, kun kirja muuttuu ja tarina hiljalleen näyttäytyy. Se vie paineet.

Tekijanoikeus.fi: Olet julkaissut nyt kirjoja vuoden välein. Onko näin tiukan tahdin pitäminen vaikeaa?

Antti Tuomainen: Viimeiset 14 vuotta minulla on ollut kirkkaana mielessäni, että mitä tahansa haluaakin tehdä, se pitää tehdä päivä kerrallaan. Ei voi vain istua alas ja todeta, että kappas, kirjoitinpa kirjan. Kirja syntyy pitkän ajan kuluessa, ja joka päivä pitää tehdä työtä, jotta se valmistuu. Teen siis parhaani, ja pidän huolen, että pystyn tekemään parhaani. Jaksotan ajankäyttöäni.

Yksi viime vuosien edistysaskelista on ollut se, että kun aiemmin en oikein pystynyt kirjoittamaan matkustaessani, nyt kykenen siihen. Matkustan paljon kirjojeni ulkomaankäännösten vuoksi, ja nyt kykenen kirjoittamaan ja keskittymään missä tahansa, junissa, lentoasemilla, lentokoneessa, hotellissa. Se on välttämätöntäkin, kun vuodessa on niin paljon matkapäiviä ja olen halunnut julkaista vuoden välein.

Tekijanoikeus.fi: Uusimmassa romaanissasi Mies, joka kuoli on myös huumoria. Onko se uusi aluevaltaus?

Antti Tuomainen: Enemmän se on elementti, jota kaipasin. Olen matkan varrella huomannut, että minulla on eri puolia kirjoittajana. Halusin maalata laveammalla pensselillä. Huumori oli elementti, joka piti ottaa mukaan.

Vaimoni sanoo, että kirjani ovat aina sisältäneet huumoria. Minusta asia on toisin ja ne kaikki ovat erilaisia. Kun kirjoitin romaania Mies, joka kuoli, vapauduin ja sain enemmän draivia tekemiseen. Jo aamupalaa kotona syödessä ajattelin, että onpa kiva lähteä duuniin, tänäänkin voin keksiä jotain kreisiä!

Kirjottaminen on taito, jota pitää treenata. Huomaan edistystä itsessäni. Kirjoittaminen on kädentaito.

Tekijanoikeus.fi: Onko dekkari vapauttava vai kahlitseva lajityyppi?

Antti Tuomainen: Minulle se on vapauttava. En tiedä jazzista kovinkaan paljon, mutta olen ymmärtänyt, että jazzissa on standardeja, joita voidaan soittaa erilaisina ja kullekin soittajalle ominaisina sovituksina. Samoin rikosromaani on kiitollinen kehys, jonka sisällä tehdään omia versioita.

Kehys on yksinkertainen. On rikos, sen seuraukset ja jonkinlainen loppu. Sisällä on hyvin vapaata. Kehikko antaa draivia. Voin silti kirjoittaa itseni näköistä, ja nautin siitä, että saan käyttää mustaa huumoria.

Tekijanoikeus.fi: Läpimurtoromaanissasi Parantaja ei kuitenkaan ole juuri huumoria.

Antti Tuomainen: Olen ylpeä kaikista kirjoistani. Ne liittyvät johonkin elämänvaiheeseen. Käännökset luonnollisesti seuraavat perässä. Kun keväällä 2016 puhuin Parantajasta Tsekissä, olin jo ihan eri tunnelmissa, sillä Mies, joka kuoli oli jo valmis. Yritin olla dystopiakirjakeskustelussa dystooppinen, vaikka halusin puhua aika eri tavalla.

Ei Parantajan sävy tunnu silti vieraalta. Silti jokin etäisyys omiin kirjoihin väistämättä tulee. Ei niin, että ne olisivat eri kirjailijan tekstiä, vaan niin, että ne ovat kuin viestejä menneestä.

Tunnistan kaiken, mitä niissä on, mutta se on jollain tapaa etäistä. Näen ja kuulen, mitä niitä kirjoittaessa mielessäni liikkui. Ne elokuvat, joita katsoin, ja musiikin, joita silloin kuuntelin. Esimerkiksi kun kirjoitin romaania Synkkä kuin sydämeni, kuuntelin paljon vanhaa Neil Youngia. Luin kirjan englanninnosta jokin aika sitten kirjatapahtumassa ja päässäni alkoi soida se sama Neil Young. Minulle se soi voimakkaasti, vaikkei kukaan muu sitä tiedä.

Kaivokseen hiipi – siis minun mielessäni – ihailemani Cormac McCarthyn romaanien karu rajaseututunnelma, etenkin pohjoisessa tapahtuviin jaksoihin ja isän ja pojan keskusteluihin.

Tekijanoikeus.fi: Kirjojasi myydään maailmalla enemmän kuin Suomessa. Osaatko itse arvioida, mikä on tehnyt romaaneistasi niin käännettäviä?

Antti Tuomainen: Tiedän varmuudella vain sen puolen, miksi ne ovat lajissaan niin vaikeasti myytäviä. Olen tehnyt agenttini elämän vaikeaksi, eikä se ole ollut tarkoitus.

Agenttini Federico Ambrosini on tehnyt hurjasti töitä. Hän joutuu aloittamaan jokaisen kirjan kohdalla alusta, koska kirjani ovat keskenään niin erilaisia.

Minut on sijoitettu jännityskirjojen genreen, ja siellä helpointa myyntitavaraa ovat kirjasarjat – etenkin sarjat, joissa on poliisipäähenkilö. Minä taas kirjoitan kirjoja, joissa ei ole samoja henkilöhahmoja. Henkilöt vaihtuvat, ympäristö vaihtuu, tyylikin muuttuu. Rikoskirjallisuuden alalla kustantaja haluaisi kerralla kolme, kuusi tai kahdeksankin kirjaa samoilla hahmoilla.

Ja nyt sitten vielä vaihdoin tyyliä. Käännöskirjamarkkinat ovat julmia. Kustantaja saattaa kokeilla yhtä kirjaa. Ensimmäinen, joka julkaistaan, on koepallo: pomppiiko se? Jos ei, seuraavaa ei julkaista, vaikka se olisi kuinka laadukas ja omalla tavallaan priimaa. Mies, joka kuoli -romaanin kohdalla muutos on ollut ehkä huomattavin. Iso-Britanniassa ja Ranskassa kustantajani on sama, mutta monessa maassa on pitänyt ja pitää etsiä uusi kustantaja.

Jos olisin halunnut tehdä tämän helpommaksi, jonkinlainen poliisisarja olisi ollut se ratkaisu.

Tekijanoikeus.fi: Olisiko se ollut mahdollista?

Antti Tuomainen: Ei mitenkään, ei missään olosuhteissa. Minun pitää kirjottaa kirjoja, joita haluan kirjottaa. Kirjojen tekeminen vaatii hirveästi energiaa ja keskittymistä.

Voin olla kiitollinen hyvästä agentuurista. Kuuden vuoden yhteistyö on ollut todellinen kansainvälisen kirjabisneksen korkeakoulu.

Agentti esittelee ja myy sitten kirjojani eri maiden kustantajille ja neuvottelee myös elokuvaoikeuksista. Mies, joka kuoli on myyty jo seitsemään maahan. Ranskalainen kustantajani on lukenut sen englanniksi ja todennut, että se on ”Aki Kaurismäki meets Arto Paasilinna in Fargo”, mistä olin vähän hämmentynyt. Mutta he tietysti tietävät, mitä tekevät. Jos kirja menisi jotenkuten siihen hahloon, oltaisiin koko lailla vesillä – ihmiset osaisivat tarttua kirjan tyyliin.

Sitten on myös toisenlaisia kokemuksia. Parissa maassa Parantaja -romaania myytiin tarroilla, että jos pidit Stieg Larssonista, pidät tästä – ja sehän ei ole millään inhimillisillä mittareilla totta! Ymmärrän, että he yrittivät myydä kirjaa. Mutta tuollaisesta markkinoinnista tulee vain pettymyksiä kaikille osapuolille.

Istun joskus kirjamessuilla ja muissa tapahtumissa ”skandinaavisen rikoskirjallisuuden” paneeleissa, vaikka tiedän, että kirjani eivät ole siinä kategoriassa. Skandinaavinen rikoskirja on yleensä yhteiskunnallinen poliisiromaani – on poliisipari jonka osapuolet ovat sopivasti erilaisia ja täydentävät toisiaan, tai on yksinäinen susi -poliisi. Minulla ei ole koskaan ollut tällaisia asetelmia. Tarinat lähtevät niin sanotuista tavallisista ihmisistä, jotka joutuvat epätavallisiin tilanteisiin. Päähenkilö on tilanteessa, joka vaatii pian ratkaisua.  Aina kysymys on suurista asioista, elämästä ja kuolemasta. Se on mulle luonnollisin tapa rakentaa tarinaa: henkilö joutuu kohtaamaan jotain kohtalokasta.

En koskaan lähde juonesta, en koskaan ajattele, että keksinpä hyvän juonen. Lähtökohtana on ihminen, jolla on pulma. Yllätykset rakentuvat, kun asettaa henkilöiden panokset tarpeeksi korkeiksi ja he tekevät paineen alla ratkaisuja, jotka eivät ole optimaalisia ja jotka poikivat lisää ongelmia.

Tekijanoikeus.fi: Romaanista Mies, joka kuoli tehdään nyt elokuvaa. Milloin voimme odottaa sitä?

Antti Tuomainen: Elokuvasopimus on myyty Luminoir -tuotantoyhtiölle. Tapasin firman kaverit, ja oli ilmiselvää, että he olivat ymmärtäneet tyylilajin. Referenssit tulivat kysymättä ilmi, ja heille oli ilmeistä, minkälaisesta tarinasta on kyse. Aikataulu on vielä epävarma.

Tuotantoyhtiö Making Movies vie eteenpäin kirjaa Synkkä niin kuin sydämeni, ja olen lukenut Jari Olavi Rantalan ensimmäisen käsikirjoitusversion. Se on minusta eri tarina, ja pidän siitä. Minulla ei ole mitään sanomista muutoksiin.

Jos – ja isoilla kirjaimilla jos – jostain kirjastani joskus tehdään elokuva, ymmärrän, ettei se näytä enää kirjaltani, vaan se on elokuvantekijöiden tulkinta kirjoittamastani tarinasta. Tarina muuttuu, hahmot ovat toisten näkemysten mukaisia. Toivon, että sävy pysyy kuitenkin samana. James M. Cainilta, jonka useita romaaneista tehtiin elokuvia, kysyttiin kerran haastattelussa, mitä mieltä olet siitä mitä Hollywood on tehnyt kirjoillesi. Hän vastasi, että ei niille mitään ole tehty, tuossahan ne ovat hyllyssä.

Tekijanoikeus.fi: Kirjoistasi myös Parantaja vaikuttaa sellaiselta, että se houkuttelisi elokuvantekijöitä. Tosin sen sijoittuminen tulevaisuuteen ja ilmastonmuutoksen runtelemaan Helsinkiin varmasti tekisi tuotannosta kalliin. Onko elokuvaa kaavailtu?

Antti Tuomainen: Sen tiimoilta on käyty suuri määrä keskusteluja. Olen tavannut paljon ihmisiä ja agenttini on tavannut todella paljon ihmisiä. Kiinnostusta on ollut pariltakin mantereelta. Ihanteellisintahan olisi, että siitä tulisi kansainvälinen tuotanto, sillä tulevaisuusmiljöö edellyttää tiettyjä ratkaisuja.

Tekijanoikeus.fi: Oliko Kaivos-romaanisi inspiraationa Talvivaara?

Antti Tuomainen: Romaanin kaivos ei tietenkään ole Talvivaara, mutta siinä on samaa problematiikkaa. Romaanin kaivosmiljööllä sanoitan omaa hämmennystäni, jota koin kun otin selvää kaivostoiminnasta Suomesta.

Se mielenkiinto alkoi ennen kuin ajattelin, että käyttäisin teemaa kirjassani. Silloin tekeillä oli tarina isästä ja pojasta, jotka ovat olleet toisistaan erillään 30 vuotta. Isästä, joka on palkkamurhaaja, ja pojasta, joka on journalisti. Jossain vaiheessa tuota tarinaa kirjoittaessani mietin, että mitäs olenkaan lukenut viime aikoina. Yhtäkkiä olikin itsestäänselvää, että tarina liittyisi kaivostoimintaan. Tämä kirjoittamisessa on kummallista. Kirjoittamalla selviää, mitä pitää kirjoittaa ja mitä seuraavaksi tapahtuu.

Kirjoitin Kaivosta vuosina 2013 ja 2014. Talvivaara jatkaa yhä, vuosia myöhemmin, mikä tuntuu monella tapaa erikoiselta.

Joskus siis innostun aiheesta ja jälkijättöisesti ymmärrän, että tässä on kirjan aineksia. Parantaja syntyi niin. Kiinnostuin ilmastomuutoksesta, luin siitä ja halusin saada selville, mistä on kysymys.

Tekijanoikeus.fi: Seuraava kirjasi on nimeltään Palm Beach Finland, ja se ilmestyy syyskuussa. Mitä voit kertoa siitä?

Antti Tuomainen: Palm Beach Finland on trilleri ja musta komedia. Yhtenä teemana on rakentavien unelmien ja pilvilinnojen välinen ero – milloin ihminen herää rajaamaan, mikä on mahdollista ja mikä ei?

Halusin siis kirjoittaa siitä, kuinka elämässä ei ole määrättömästi päiviä. Siinä on omakohtaisuutta: joka päivä voi ottaa askeleen siihen suuntaan, mihin haluaa mennä.

Jännittää, miten Palm Beach Finland otetaan vastaan, sillä se on aika kreisi. Minulla on aika isot panokset: haluan olla kirjailija. Mulla on tämä juttu, jota haluan tehdä. Toivon, että saan jatkaa.

Kalle Kinnunen