Hanneriina Moisseinen

12/2017 – Hanneriina Moisseinen (s. 1978) on kuvataiteilija, jonka tunnetuimpia teoksia ovat sarjakuvat. Vuonna 2016 hän sai toisen koskaan annetun sarjakuvataiteen valtionpalkinnon. Moisseisen neljästä sarjakuvaromaanista eniten huomiota ovat saaneet Isä (2013), jossa hän kertoi oman isänsä katoamisesta, ja Kannas (2016), joka käsittelee jatkosotaa evakkojen ja lehmien silmin.

Kuva: Heikki-Pekka Vaara
Kuva: Heikki-Pekka Vaara

Tekijanoikeus.fi: Kannaksen näkökulma sotaan on aivan erilainen kuin vaikkapa Tuntemattomassa sotilaassa. Se kertoo kodin jättämisestä, hämmennyksestä ja epätietoisuudesta. Tarinaa on kerrottu evakkojen, mielenterveytensä menettäneen sotilaan ja jopa eläinten näkökulmasta. Halusitko tulkita historiaa siis ihan uudella tavalla?

Hanneriina Moisseinen: Kun meillä Suomessa kerrotaan sodista, samat tarinat kuullaan aina uudelleen. Karjalaa nostalgisoidaan melkein aina tietyllä tavalla. Piti ottaa uusi tulokulma, koska en jaksaisi toistaa samaa omassa teoksessani.

Laura Gustafssonin ja Terike Haapojan näyttely Naudan historian museo oli tärkeä vaikuttaja. Ainakin heidän mukaansa se oli ensimmäinen museonäyttely, jossa esitettiin historiaa kokonaan toisen lajin kautta.

Tuo näyttely avautui minulle jälkikäteen ja vähitellen. Se liittyi ajatuksiini siitä, miten kapealla tavalla sodista on kerrottu. Sain siitä todella paljon potkua.

Tekijanoikeus.fi: Eläimen näkökulmaa tavoitellaan Kannaksessa ilman, että eläimiä inhimillistetään. Vaikka keskushahmona on lehmä, sen sisäinen maailma jää arvoitukseksi. Oliko sinulla tässä lähestymistavassa esikuvia?

Hanneriina Moisseinen: Olen törmännyt taiteen ja filosofian aloilla vaikuttavaan suuntaukseen posthumanismi. Siinä ei eroteta ihmisiä, eläimiä ja muuta luontoa, vaan katsotaan kaikkea samalta viivalta. Niin ihminen, eläin kuin luontokin voi olla objekti ja subjekti samaan aikaan.

Ihminenkin on luonnolle objekti, jos ajatellaan vaikka meidän kehoissamme elävää, valtavaa mikrobipopulaatiota. Joidenkin loisten, kuten toksoplasma-loisen, on tutkittu vaikuttavan ihmisen käytökseen. Tai mietitään Tyynenmeren jätepyörrettä ja sen seurauksia: sieltä ne mikromuovihiukkaset tulevat meidän juomaveteemme tai kulkeutuvat ihomme läpi elimistöön. Monet ihmiset eivät miellä olevansa objekteja, vaan asettavat itsensä muun luonnon yläpuolelle.

Kannakseen posthumanismi vaikutti niin, että lehmät saivat olla sellaisia kuin ovat. Eläinten sisäinen maailma on meille arvoitus, mutta ne ovat tarinassa toimijoita.

Lehmät vertautuvat Kannaksen henkilöön Auvo Oksalaan, joka on tärähtänyt rintamakarkuri. Auvo on shokin seurauksen menettänyt kykynsä puhua ja toimia järkevästi. Auvo joutuu puolustuslaitoksen näkökulmasta ehkä eläimiäkin alemmas, koska hänestä ei enää ole hyötyä sotakoneistolle. Lehmistä armeija sai monenlaista hyötyä, mutta ei mielenterveydeltään järkkyneistä karkureista, joita teloitettiinkin.

Tekijanoikeus.fi: Miten sinusta tuli sarjakuvataiteilija?

Hanneriina Moisseinen: Tein lukiolaisena omakustannelehtiä jo ennen kuin muutin Joensuusta Tampereelle. Tommi Musturi pyysi minulta, tavattuamme Pieksämäen Läsnärockissa, myöhemmin sarjakuvia antologiaansa. Julkaisin myös yhdessä Tiitu Takalon kanssa.

Tampereen ammattikorkeakoulun lopputyöni olivat kolme metriä korkeita veistoksia rahkasammaleesta. Aiheena oli suon estetiikka ja myytit. Minulla ei ollut edes autoa, joten jossain vaiheessa jo pelkkä kaman määrä alkoi ahdistaa. Mietin, että jokin kompakti tapa voisi olla parempi – jotain, minkä voi ottaa reppuun mukaan. Sarjakuvan parissa voi viettää pitkiä aikoja, vaikka käytössä olisi vain muutama paperi ja lyijykyniä.

Olin tehnyt veistoksia, installaatiopiirtämistä, laulanut ja toteuttanut animaatiojuttujakin, mutta tiesin myös, etten ole missään yhdessä asiassa hyvä. Ehkä olisi järkevämpää, jos valitsisin yhden asian ja voisin kehittyä siinä hyväksi.

Valitsin siis sarjakuvan, etten räpeltäisi liian montaa asiaa. Koen yhä olevani kuvataiteilija, mutta toisen sarjakuvakirjani Setit ja partituurit jälkeen huomasin, että olen sarjakuvataiteilijana tunnetumpi kuin kuvataiteilijana.

Tekijanoikeus.fi: Sarjakuvaa on pidetty populaarina ja urbaanina taiteen ja kerronnan lajina. Teet kuitenkin hyvin vakavaa ja toisaalta myös luontoon, historiaan sekä kansanperinteeseen paneutuvaa sarjakuvaa. Onko siinä ristiriitaa?

Hanneriina Moisseinen: Jos on, nautin siitä! Sarjakuvaan on liitetty kaupunkilaisuus, trendikkyys ja populaarikulttuuri. On ihana sotkea siihen historiaa, vaikka perinnetarinoita. Maailmat törmäävät ja katson, mitä siitä syntyy.

Postmodernismi on aina häirinnyt minua – esimerkiksi sen vuoksi, että luonto ja eläimet nähdään ensin käsitteinä ja vasta sitten oikeina ja todellisina asioina. Postmodernissa kuvataiteessa taiteilija  asettuu jalustalle ja huumori muotoutuu sen myötä ylimieliseksi. Jos kerrotaan toisesta maailmansodasta, sieltä jalustalta heitetään vitsiä ja asetutaan niiden yläpuolelle, jotka eivät vitsiä ymmärrä.

Haluan nähdä asiat oikeina. Minusta on olemassa myös pyhää.

Postmodernismi on ollut urbaanin ja trendikkään taiteen merkki viime vuosikymmeninä. Ei siinä ole mietitty, miten evakkomatkaa taitettiin paljain jaloin. Postmodernissa kuvataiteessa on tabuja, joita pitää vältellä, ettei nolaisi itseään taiteilijana. Toisaalta postmodernismi on sokea sille, miten eri tavalla näiden ”nolojen” aiheiden avulla voi lähestyä maailmaa ja esimerkiksi sen ei-kielellisiä ja esikielellisiä tasoja. Olen pohtinut, miten voin tämän ajan taiteilijana onnistua tekemään teoksen, jonka voisi ymmärtää tästä ajasta ammentavaksi, ja jossa olisi postmodernismissa ”kiellettyjä” elementtejä. Itse tein jopa listaa näistä postmodernistisessa ajattelussa ”noloista” aiheista sisällyttääkseni ne Kannakseen: samastuttava kertomus, kansanperinnettä, sotahistoriaa ja Karjala-nostalgiaa, sekä esimerkiksi vitsi evakkomummosta ja hänen lehmästään.

Näkökulmaani vaikuttavat myös alan perinteet. Nainen tekemässä sarjakuvaa oli vielä 10-15 vuotta sitten monille alan harrastajille pieni kauhistus. Minullekin sanottiin, että ei sarjakuvaa tehdä noin.

Ymmärrän tätä vastakkainasettelua sarjakuvan naiskuvan kautta. Erityisesti sarjakuvan historiassa, mutta myös edelleen aika suuri osa sarjakuvasta on tehty pikkupojan käsityskyvylle. Se näkyy etenkin karrikoidussa ja typerässä viihdesarjakuvien naiskuvassa: nainen on laiha, läski, blondi tai brunette, suopea miehelle ja siksi hyvä, tai vaarallinen miehelle ja siksi paha. Tarinoiden toimijat ovat usein kaikki miehiä.

Tekijanoikeus.fi: Karjalan kulttuurit ja miljööt toistuvat sarjakuvissasi: jo ensimmäinen, vuonna 2005 ilmestynyt kirja Sen synty ja muita Vienan hävyttömiä ja hulvattomia starinoita käsitteli Vienan Karjalan kansanperinnettä. Varmaankin kiinnostus johtuu pohjoiskarjalaisuudestasi, mutta ovatko juuresi syvemmällä Karjalassa ja kannaksella?

Hanneriina Moisseinen: Sukuni on Aunuksen Karjalasta. Minulle selvisi vasta aikuisiällä, että he olivat tulleet Suomen puolelle 1920-luvulla, kun rajakyliä tyhjennettiin. Repola, jossa he asuivat, kuului Suomeen kolmen vuoden ajan. Kun Repola liitettiin takaisin Neuvostoliittoon, pian maan hallinto ei enää pitänyt ajatuksesta, että alueen suomenkieliset vielä äsken veljeilivät suomalaisten kanssa. Ymmärtääkseni – faktaa minulla ei ole – eräs tuolloin vielä syntymättömän ukkini perheen tuttu, venäläinen sotilas, kävi kertomassa että ensi yönä tulevat miehet, jotka vievät kaikki Siperiaan. Sitten mummot ja lapset pakattiin rekeen. Joka tapauksessa ukki syntyi Kyminlinnassa pakolaisleirillä.

Tuokin on Suomen vähemmän tunnettua historiaa. Luullaan, että ensimmäiset pakolaiset tulivat meille Chilestä 1970-luvulla. Itsenäisen Suomen ensimmäiset pakolaiset tulivat kuitenkin Karjalasta. Monet jatkoivat Suomesta vielä muualle.

Laatokan karjalaista sukua minulla ei ole, eikä siis omakohtaista yhteyttä suureen evakkotarinaan. Mutta se kulttuuri, kieli ja historia – Karjalan tasavalta ylsi Vienanmereltä Suomenlahdelle – ovat valtavan mielenkiintoisia.

Tekijanoikeus.fi: Esineenä Kannas näyttää ja tuntuu oikealta kirjalta se ei ole edes perinteisen sarjakuva-albumin muotoinen. Oliko tämä tarkoituksellista?

Hanneriina Moisseinen: Niin, se tuntuu omasta mielestänikin oikealta kirjalta. Sellaiseksi sen tein. Sarjakuva-albumeista ei aina tule tätä tuntumaa.

Tekijanoikeus.fi: Arvostetaanko sarjakuvaa tarpeeksi ja saako se mediassa kylliksi huomiota?

Hanneriina Moisseinen: Olen ehkä väärä ihminen vastaamaan tähän, koska Kannas on saanut valtavasti huomiota. En tiedä mitä kuvataiteessa pitäisi tehdä, jotta teosta käsiteltäisiin Helsingin Sanomissa kahdesti aukeaman kokoisissa jutuissa, kuten Kannasta. Se on saanut paljon enemmän huomiota kuin monien kirjalijaystävieni teokset viime vuosina. Mutta toki tein Kannasta vuosien ajan, ja sen aihe on yleisesti koskettava.

Kun sain sarjakuvan valtionpalkinnon, olo oli tietenkin riemukas. Yksi vanhempi taiteilijaherra sanoi, että ei sarjakuva ole oikea taiteenlaji, mutta hän ei ollut tietoinen siitäkään, että sarjakuva on ollut kirjallisuuden Finlandia-ehdokkanakin, siis Ville Tietäväisen teos Näkymättömät kädet.

Uskon, että sarjakuvan asemaa paranee samalla, kun sarjakuvien taso paranee. Viime vuosina sarjakuva onkin saanut tunnustusta monelta taholta.

Tekijanoikeus.fi: Mikä tekee sarjakuvasta taiteenlajina erityisen hyvän historian käsittelemiseen?

Hanneriina Moisseinen: Sarjakuvassa käytössä oleva tunneskaala on erityinen. Monet nauravat sarjakuvalle silloinkin, kun käsitellään jotain kuolemanvakavaa asiaa. Ei tämä ole aina huono juttu: se mahdollistaa vaikeiden teemojen käsittelyä uudella tavalla.

Tekijanoikeus.fi: Isä käsitteli oman lapsuutesi järkyttävää kokemusta, isäsi selittämätöntä katoamista. Auttaako taide menneisyyden käsittelemisessä? Entä millaista palautetta Kannaksesta on tullut sen kuvaamaa aikaa kokeneilta?

Hanneriina Moisseinen: Kymmeniä evakkoajan kokeneilta ihmisiltä olen kuullut, kuinka Kannas ja sen lehmät toivat asioita taas mieleen ja lähelle. Se tuo sota-aikaa uudelleen tarkasteluun. Isä taas toi itselleni tarkasteluun asioita, jotka olen itse kokenut.

Olen viime aikoina harrastanut mattojen kutomista. Se on hauskaa, se on ihan parasta. Matonkutomisessa menneisyyden käsittely on vielä vapauttavampaa kuin sarjakuvassa. Leikkaan omia vanhoja vaatteitani kappaleiksi – etenkin sellaisia, jotka ovat olleet kaapissa pitkään ja joihin liittyy ikäviä muistoja. Vaikkapa jokin kaunis juhlamekko, joka muistuttaa jostain pettymyksestä. On ihanaa, kun kauniin värinen mekko ikään kuin syntyy uudelleen kutoessani sen raidoiksi mattoon. Alkuperäinen kauneus tulee uudelleen esille ja samalla käsittelen omia asioitani.

Aiemmin, kun ihmiset tekivät enemmän käsitöitä, useimmat ihmiset osasivat kutoa maton. Uskon, että käsitöillä on ollut aikoinaan todella iso terapeuttinen vaikutus. Tätä tietoa käytin ommellessani Isän kuuttakymmentä kankaista sivua. Kirjontatyön kautta pääsin kiinni niin vaikeisiin muistoihin kuin kokonaan unohtamiini asioihin, kun neula kulki tuhansia ja taas tuhansia kertoja kankaan läpi.

Varmaankin kangas toimi siinä tietoisuuden ja alitajunnan erottavana porttina, tai sen kuvana, koska pystyin tekemään lopulta teoksen, joka sijoittui aikaan, josta minulla ei ole muistikuvia. Intuition ja kovan työn avulla solmuista ja sotkuista tuli lopulta ymmärrettäviä kuvia.

Tekijanoikeus.fi: Kannas on kiinnostanut myös ulkomailla. Se on ainakin aiheiltaan hyvin suomalainen tarina, joten mistä uskot sen johtuvan?

Hanneriina Moisseinen: Kun jo tein Kannasta vuonna 2013, mediassa alkoi keskustelu pakolaiskriisistä. Euroopan mittakaavassa se vertautuu tähän teemaan: ihmiset jättävät kotinsa sodan vuoksi.

Uskon, että eurooppalaislukijat löytävät samastumispinnan tätä kautta.  En tiedä, onko samanlaista ja yhtä laajaa valtiollisesti suoritettua evakuointia tapahtunut Euroopan lähihistoriassa. Yksittäisiä pakenijoita on totta kai valtava määrä.

Suomalaista sarjakuvaa pidetään omalaatuisena ja kiinnostavana. Kannas ilmestyy pian ruotsiksi ja ranskaksi. Siitä voi kiittää myös (Kirjallisuuden vientikeskusta) Filiä, joka tukee nykyään sarjakuvienkin kääntämistä. Tuo apu tekee julkaisemisesta houkuttelevampaa ulkomaisille kustantamoille.

Keskieurooppalaiseen verrattuna suomalaisessa sarjakuvassa erilaista on esimerkiksi se, miten maisemaa kuvataan. Oli hauskaa, kun italialaistoimittaja haastattelussa kysyi, miksi suomalaisissa sarjakuvissa on niin paljon metsää. Piti kertoa, että Suomessa on paljon metsää – ja vaikka asuttaisiin kaupungeissa, monet ovat maalta ja ainakin useimpien mummot ovat metsämaisemista.

Tekijanoikeus.fi: Mitä teet seuraavaksi?

Hanneriina Moisseinen: Tulossa on ensimmäinen nykyaikaan sijoittuva sarjakuvaromaanini. Teen sitä Taiteen edistämiskeskuksen (Taike) kolmivuotisen taiteilija-apurahan turvin. Teoksen nimi on Marita Heikkisen elämä.

Johtoajatus on käsitellä naisen itsemääräämisoikeutta omaan kehoonsa. Siihen liittyy yhteiskunnan tämän hetken ilmiöitä, kuten nämä suomalaisten naisten puolustajiksi julistautuvat henkilöt, joilla itsellään on kontolla rikoksia naisia kohtaan.

Taiken hakemukseen kirjoitin, että siinä missä aiemmat teokseni käsittelivät hyvin vakavia aiheita, kuten katoamista, sotaa ja kuolemaa, nyt tulee romanttinen komedia, jossa syntyvyys on korkeampi kuin kuolleisuus. Olen tehnyt niin monta vakavaa kirjaa, että nyt saan vähän armahtaa itseäni iloisemmila aiheilla.

Kalle Kinnunen